perjantai 9. lokakuuta 2015

Musiikkipuheesta puheen ollen


Luin jostakin ajatuksen siitä, että luontodokumenttien selostukset kertoisivat vähintään yhtä paljon tekijöistään kuin kohteestaan. Lapsuuteni luonto-ohjelmissa 1970-luvulla luonto kuvattiin suurena järjestelmänä, jossa kaikella on paikkansa - leijonakin saalistaa vain siksi, että se on sen tehtävä luonnonjärjestyksessä. Näkökulma on sittemmin muuttunut: 2010-luvun dokumenteissa luontokappaleet kilpailevat elintilasta ja evoluution ohjailemina tavoittelevat säälittä omaa etuaan, ja viime kädessä vain lajin säilymistä.


Entä mitä säveltäjästä kertoo se, kuinka hän työstään puhuu?

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että on tärkeämpää kuunnella musiikkia kuin sitä, mitä siitä sanotaan, vaikka äänessä olisi säveltäjä itse. Tästä huolimatta musiikista puhuminen on usein tarpeen, joskus välttämätöntäkin. Niinpä useimmat säveltäjät puhuvatkin tai kirjoittavat musiikista – omastaan tai muiden – monissa erilaisissa yhteyksissä. Niin teen itsekin.

Musiikista ja säveltämisestä puhutaan usein erilaisten metaforien avulla, koska käsiteltävät ilmiöt ovat monesti varsin abstrakteja tai ainakin aineettomia, ja niihin on vaikea tarttua. Kuinka kuvata orkesterin sointia? Kokemusta, että musiikki ”on menossa jonnekin”? Tai säveltäjän tilanne kantaesityksen edellä: mitä kertoa sävellyksestä, jota ei ole vielä kuultu?

Puheen sisältämien kätkettyjen tai tiedostamattomien motiivien kartoittaminen – tai arvailu – on kieltämättä houkuttelevaa, mutta se ei nyt ole pääasia; lisäksi erehtymisen vaara on suuri. Poimin sen sijaan tähän joitakin näkökulmia, joita ainakin oman ikäpolveni säveltäjät ovat tavanneet käyttää puhuessaan työstään.

Säveltäminen on käsityötä. Tässä nostetaan esiin säveltämisen arkinen puoli: ei pidä odotella inspiraatiota, vaan on vain ruvettava töihin. Samoin kuin puusepän tai vaatturin työssä, säveltämisessäkin on pitkälti kyse tekemisen taidoista. Oppiakseen on harjoiteltava, paljon.

Säveltäminen tekniikkana: puhutaan musiikillisesta materiaalista ja sen organisoinnista, erilaisista transformaatioista ja muodon prosesseista. Vaikka tällaisen insinöörislangilta haiskahtavan säveltäjäpuheen voi toisaalta kuitata muodin kaltaisena nörtti-ilmiönä, on siinä myös vakavammin otettava ammatillinen juonteensa. Onhan luonnollista, että säveltäjää kiinnostaa, kuinka musiikki on tehty. Se, että asioista puhutaan aivan tarpeettoman monimutkaisesti, on sitten kokonaan toinen asia – ja se tuntuu olevan yhteistä lähes kaikille ammattialoille.

Säveltämisestä puhutaan myös valintoina: sävelvalinta, tempovalinta, tyylivalinta, jopa valinnan valinta. Tässäkin tullaan usein korostaneeksi tapahtuman rationaalista puolta ja suunnitelmallista harkintaa (valinnalle voidaan esittää erilaisia perusteluja). Mutta jokainen autokauppias ja asuntovälittäjä tietää: ratkaiseva päätös perustuu vain pieneltä osin järkeen, loppu on tunnetta, vaistoa, intuitiota. Eräällä luennollaan, esitellessään musiikkinsa monikerroksisiin lukusuhteisiin perustuvia rakenteita, brittisäveltäjä Brian Ferneyhough viittasi valintojensa perusteisiin ykskantaan: ”Don’t ask me: why? I don’t know.”

Suomalaisessa säveltäjäyhteisössä, jossa olen kasvanut ja kouluttautunut, on rationaalis-analyyttisella puhetavalla vankka jalansija. Tuskin koskaan kuulee säveltäjän puhuvan musiikista energiavirtauksina, kosmoksen väreilynä, henkien ilmoituksena tai tunteen palona. Uskoakseni kuitenkin yhteinen, ääneenkin lausuttu näkemys on, ettei analyyttinen puhetapa suinkaan kata kaikkea. Usein joutuu törmäämään siihen, että musiikillisesti kiinnostavimmat asiat ovat äärettömän vaikeasti sanallistettavissa. 

Olennaisimpaan lieneekin mahdotonta ulottua sanoilla ja käsitteillä, minkä lisäksi taiteen tekemisen perimmäiset motiivit voivat olla niin henkilökohtaisia, ettei niistä edes halua julkisesti puhua. Tällöin on voi olla viisainta vaieta tai väistää.

Toistaiseksi ehkä osuvin kuulemani kuvaus musiikin tekemisen ja tutkimisen perimmäisistä motiiveista sisältyi professori Marcus Castrénin virkaanastujaisesitelmään vuosia sitten (muistinvarainen lainaus): ”Kun Mount Everestin huipulle ensimmäisenä kiivenneeltä Sir Edmund Hillaryltä kysyttiin, mikä sai hänet ryhtymään vaaralliseksi tiedetyn vuoren valloitukseen, vastaus oli yksinkertainen: ’Koska se oli siellä’.  – Musiikkikin on siellä.”

Vastauksen ymmärtää, jos on koskaan edes yrittänyt käydä ”siellä”, esimerkiksi musiikkia tekemällä.


PS. Jotain säveltäjistä ja/tai insinööreistä kertonee sekin, että Microsoft Officen synonyymisanakirjan mukaan säveltäminen tarkoittaa samaa kuin keksiminen, sepittäminen, kehittäminen, valehteleminen, narraaminen, juksaaminen, runoileminen, satuileminen, uskotteleminen.

torstai 1. lokakuuta 2015

Luomu on luksusta

Kolmisen viikkoa sitten, eräänä syyskesän viimeisistä lämpimistä illoista, osuin Tampereen Hämeenpuistossa yllättäen keskelle taidetta. Aluksi huomioni kiinnittyi yksinään täysin liikkumatta seisovaan hahmoon, josta etäämmällekin välittyi esiintyvän ihmisen keskittynyt läsnäolo. Arvelin hänet tanssijaksi, ja että jokin performanssi olisi menossa. Jäin seuraamaan.

Sitten hän juoksi pois, takaisin, pois, takaisin... Joukkoon liittyi muita, ja lopulta tanssijoita oli parisenkymmentä. He ryhmittyivät harvaan kehään, olivat välillä pitkiä aikoja liikkumattomina. Kaikki liikkeet olivat harkittuja ja hallittuja. Keskittyneen inhimillisen läsnäolon tunne oli vahva: kaunista. Pidin erityisesti siitä, että esitys oli äänetön eikä vaatinut ohikulkijoita mitenkään osallistumaan. Teos otti hiljaisenakin tilansa leveällä puistokäytävällä: vain muutama pyöräilijä ajoi esiintyjien lomasta, useimmat ohikulkijat kiersivät.

Jälkeenpäin sain tietää, että useampipäiväinen ”Ihmisten kaupunki” –tanssiteos oli juuri alkanut. Esityksen aikana minulle ei ollut syntynyt minkäänlaista tarvetta etsiä näkemälleni selitystä, kysyä: mitä tämä tarkoittaa? Teos vain oli ja tapahtui, ja ajattelin, että niin on hyvä. En myöskään kokenut tarvetta yrittää tallentaa tapahtumaa jotenkin – pikemminkin huomasin suhtautuvani Nuuskamuikkusen tapaan: ”Minä katselen asioita ja panen ne mieleeni. Sillä lailla ne ovat aina mukanani.”


En mitenkään väitä, että elävä esitys olisi lähtökohtaisesti parempi kuin tallenne. Monessa tilanteessa tallenne on tarpeen, välttämätönkin; ja ovathan erilaiset tallenteet olennainen osa kulttuurista muistiamme. Hyvän tallenteen tekeminen on yhtä lailla vaativaa kuin hyvän esityksen aikaansaaminen. Mutta tallenne ja tallennettava ovat joka tapauksessa eri asioita.

Toki elävässä esityksessä on riskinsä ja rajoituksensa, ja silkalla sattumallakin on osansa lopputulokseen. Se voi ylittää tai alittaa kuulijan odotukset, samoin kuin esittäjät voivat ylittää tai alittaa itsensä. Lisäksi esityksiä arvioitaessa yksiselitteisten ja yhteisten kriteerien asettaminen on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta: usein makuasioista kiisteleminen tuntuu olevan pikemminkin sääntö, ei kannattamattomaksi todettu poikkeus.

Esseessään The Landscape of the Score japanilaissäveltäjä Toru Takemitsu pohtii saman teoksen eri esitysten problematiikkaa. Hän käyttää eräänä esimerkkinään maanmiehensä Hirouyuki Iwakin karun pelkistettyä tulkintaa Dvořákin Yhdeksännestä sinfoniasta, ja päätyy lopulta lainaamaan kapellimestarilegenda Wilhelm Furtwänglerin lausumaa: ”On olemassa vain yksi tapa esittää sävellys oikein”. Ottamatta kantaa siihen, tulisiko ”oikean esityksen” kriteerit asettaa Furtwänglerin, Iwakin vai jonkun muun tulkinnan mukaisiksi, Takemitsu toteaa hiukan arvoituksellisesti, että ”oikean esityksen mitta on itse musiikki, joka kerta kun se kuullaan, esityksestä toiseen.”

Harmikseni Takemitsu ei kehitellyt ajatusta pidemmälle, mutta yritän silti seurata hänen osoittamaansa polkua hiukan eteenpäin. Väite musiikista ”omana mittanaan” viittaa vahvasti ajatukseen jokaisen esityksen ainutkertaisuudesta: tämä teos, nämä ihmiset, tässä, nyt. Elävä esitys on monella tavalla vuorovaikutteinen inhimillisen läsnäolon, tilan ja hetken hedelmä, eräänlainen kulttuurinen luomutuote.

Ainutkertaisuus ei tarkoita, että jokainen esitys olisi hyvä – mitä ”hyvällä” sitten ymmärretäänkään. Se tarkoittaa vain sitä, että ettei yksikään esitys ole sama kuin toinen. Esityksen sitoutuminen tiettyyn aikaan ja paikkaan aiheuttaa luonnollisesti sen, ettei elävä esitys voi koskaan olla kaikkien ulottuvilla. Tätä voidaan pitää rajoituksena, mutta se on myös eksklusiivinen piirre: vain paikalle tulleet pääsevät esityksestä osallisiksi. Sen vuoksi luomuesityksellä on myös luksuksen luonne.

Ehkä olennaisinta elävän esityksen tuottamassa kokemuksessa on molemminpuolinen läsnäolo. Vahvinkaan esiintyjän lavakarisma ei vaikuta, jos kuulijan mieli on muualla, mutta silloin, kun taidevieraan tajunta ja elävä esitys onnekkaasti kohtaavat, luomutaide tuntuu todella luksukselta.

(Toru Takemitsu: Confronting Silence. Selected Writings. Fallen Leaf Press 1995)